Ei aina niin positiivista

Vaikka mä yleensä pyrin etsimään asioista positiivisia puolia, niin aina ei jaksa. Välillä väsyttää ja huolestuminen vie voiton.

Olin tänään pyöräilemässä  ja tutustumassa uuteen työmatkareittiin, työpaikkahan mulla vaihtuu elokuun alussa ja pääsi siinä todellisuus oikein iskemään; tässä parin viikon sisällä on edessä paljon luopumista.

Tuttu ja turvallinen työpaikka jossa mä oon viihtynyt yli yhdeksän vuotta jää taakse ja ennen kaikkea ne mukavat työkaverit, joihin on tutustunut vuosien aikana. Edessä on kaikin puolin aivan uudet kuviot ja sen ajatteleminenkin jännittää valtavasti.

Lähestymässä on myös luopuminen rakkaasta perheenjäsenestä Kaaposta, ja musta on ikävä joillakin ihmisillä sellainen asenne, että sehän on vaan koira. Kaapo on kuulunut meidän joukkoon jo monta vuotta ja on tärkeä osa perhettä.

Lisäksi tässä samassa rytäkässä menetän vielä nuoruuteni kun 50-vuotispäivä koittaa. Ei mulla kyllä mitään varsinaista ikäkriisiä ole, mutta kyllähän se kuitenkin vähän riipaisee.

Kyllähän tää tässä menee tietysti omalla painollaan eteenpäin ja uuteen tottuu ja sopeutuu vähitellen, mutta välillä vaan meinaa epätoivo iskeä. Enkä mä sitä sano etteikö muutos olisi välillä hyväksi, mutta joskus vaan tuntuu, että aina on jotenkin taipumus kerääntyä liikaa kaikkea samalla kerralla.