Avautumista

Oon pitkään miettinyt kirjoittaako vaiko ei, mutta nyt sen päätin tehdä osaltaan miehen rohkaisun takia. Eli kaikki ei aina ole sitä miltä päällepäin näyttää... Täällä kerron ostoksistani ja kaikesta pinnallisesta hömpästäkin ja tavallaan se onkin mulle erityisen tärkeä henkireikä. Olen aiemmin viitannut nukkumishäiriöihin täällä blogissakin, mutta sitä en ole kertonut että taustalla on krooninen jo viitisentoista vuotta jatkunut masennus.

Ja ehkä siksikin halusin tästä kirjoittaa, jos se vaikka jotakuta lohduttaisi että senkin kanssa pystyy elämään, vaikka välillä on vähän vaikeampiakin jaksoja. Mm. olen opiskellut uuden ammatin ja palannut työelämään kymmenen kotivuoden päätteeksi sairastumiseni jälkeen.

Välillä on raskaampaa, etenkin syksyn pimeys ja samaan aikaan tapahtuvat useammat muutokset ja huolenaiheet aiheuttavat usein voimakkaampia oireita ja tänä syksynä kuten myös muutama vuosi sitten olen joutunut keräämään voimia välillä sairauslomalla, vaikka pääsääntöisesti työelämässä nämä vuodet olen jaksanutkin.

Olen ollut aika avoin tilanteestani työpaikalla ja sen ansiosta mua on kyllä tuettukin ja mahdollistettu pelkästään ilta-ja yövuorojen tekeminen, joka auttaa mua selviämään.

Kyllähän se ponnistelua välillä vaatii ja ennen kaikkea halua ottaa kaikki mahdollinen apu vastaan, jota tarjotaan. Pitkä sairauslomakin on huono vaihtoehto, koska silloin töihinpaluuhun liittyvä jännitys ja ahdistus kasvaa liikaa. Mutta nytkin masennus on välillä notkahtanut vakavan puolelle ja lähes kaikki energia kuluu ihan vaan töissäkäymiseen. Haluan silti sinnitellä, mielessä on että joskus alkuaikoina samalla masennuksenhallintakurssilla olleet mun ikäiset ihmiset olivat valmiita sairauseläkkeelle, mutta mä en haluaisi joutua siihen pisteeseen jos voin itse mitenkään vaikuttaa.

Ja siitähän tää ajatus ensin lähtikin, ettei sitä päällepäin katsomalla voi välttämättä tietää tai vaikka pelkästään blogia luettuaan että ihminen on masentunut. Kyllä mäkin oon kuullut, että sähän oot niin pirteän näköinen ja sellaista, mutta en ole tosin koskaan ollut siinä vaiheessa etten olisi jaksanut peseytyä ja tukkaani kammata, vaikka sekin on toisille todellista.

Täytyy hyväksyä se, että lääkitys jatkuu ainakin eläkeikään ja johonkin seesteiseen elämänvaiheeseen, vai onkohan sellaista oikeasti olemassakaan... Mutta pitää yrittää suhtautua asioihin positiivisesti ja oppia antamaan itselleen anteeksi sen, ettei aina tarvitse jaksaa suorittaa kaikkea viimeisen päälle.

Mä toivon että joku voisi saada tästäkin tarinasta jotain apua tai vertaistukea itselleen. Vietetään mahdollisimman vähästressinen joulu ja mennään taas kohti kevättä:)