Työpaikan vaihto ei ollut omaehtoista, vaan pakon sanelema juttu; vanha osasto lopetti kokonaan toimintansa ja oli pakko siirtyä eteenpäin. Mun kohdalla tosin muutos oli vielä paljon suurempi kun en siirtynyt samassa talossa eri osastolle, vaan aloitin juuri avautuvassa paikassa, jossa ihan kaikki oli uutta ja edelleenkin toiminta hakee vielä uomiaan.
Siirryin myös tutuksi käyneestä laitosmaailmasta pieneen ryhmäkotiin, jossa ympäristö on aivan erilainen ja laitosmaisuudesta pyritään irti ja uusiin toimintatapoihin.
Sekään ei vielä riitä, vaan samalla jäivät taakse vanhat ja hauraat vanhukset ja vaihtuivat astetta fyysisesti voimakkaampiin psykogeriatrisiin asukkaisiin.
Ei ole ollut elämä helppoa kun on tuttua ja turvallista rakastava, stressaava ihminen ja välillä on ollut aikoja että tuskin on jaksanut sängystä välillä kömpiä töihin ja takaisin...
Pikkuhiljaa alkaa helpottaa ja oon saanut vähän lisää itsevarmuutta, itse hoitotyöhän pysyy sentään samanlaisena, vaikka kaikki muu onkin uutta ja erilaista.
Meillä kävi työpsykologi juttelemassa työhyvinvoinnista ja totesi että meillä on olemassa hyvät puitteet, tosin eri paikoista tulleiden työntekijöiden ryhmäytyminen on jäänyt kaiken muun keskellä vähän syrjään, mutta sekin saattaa viedä pitkän ajan tällaisissa tapauksissa.
Että ehkä tää tästä vähitellen muuttuu paremmaksi ja töihin on helpompi mennä kun tulee iloa ja valoa ja kesän (loman) odotusta;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti